Suomi on maailman metsäisin maa. Pinta-alastamme kolme neljäsosaa on metsää. Siksi lienevät aika harvassa ne suomalaiset, joille metsä ei edes jotain merkitsisi. Minäkin olen metsän parissa kasvanut.
Isäni ja hänen isänsä olivat töissä metsäalalla. Siksi itsekin sain nähdä lapsena metsää ja sen käyttöä. Useamman kerran kävin metsässä leimikoita katsomassa isäni kanssa.
Ja välillä jopa mitassa; silloinhan puita mitattiin korjuun jälkeen käsipelissä. Ei ollut vielä monitoimikoneita. Metsurit kaatoivat puut. Moneen puuhun olen leiman kirveellä lyönyt.
Toki sitten muutenkin metsässä liikuin. Marjoja poimimme. Jopa käpyjä hakkuiden jäljiltä. Ja monet kerrat liikuin muutenkin lähimetsissä ihan vaan huvikseen.
Mutta koskaan en halunnut metsäalalle töihin. Kouluttauduin ihan toisaalle. Enkä yhtään kadu. Kun katson metsäalaa, tunnen, että en tuntisi sitä omakseni.
Metsän uudelleen löytäminen
Välillä minulla meni vuosia, että en paljon metsissä viihtynyt. Opiskelu ja työuran alku sujuivat muissa maisemissa. Ja vaikka sitten muutin maalle, niin siitäkin alkuosa kului vain toisinaan lähimetsässä pyörähtäen.
Reviiri pysyi sangen pienenä etenkin lasten ollessa vielä pieniä. Mutta pikku hiljaa liikkumiseni metsissä on lisääntynyt. Pikku hiljaa tutuiksi ovat tulleet lähimaastot. Vaikka toki siellä edelleen monta minulle tuntematonta kolkkaa onkin.
Etenkin kun on tullut alettua retkeilemään muutenkin, niin on alkanut samalla katsomaan metsää uudestaan tarkemmin. Olen alkanut vertailla sitä, miten erilaiselta eri paikoissa metsä ja sen kasvit ja eläimet näyttävät. Ja viime vuosina perheessä olleet koirat ovat olleet hyvä tekosyy lisätä metsässä liikkumista.
Lukeminen kannattaa aina
Samaan aikaan kun liikkuminen metsässä on lisääntynyt, olen alkanut myös lukea entistä enemmän metsistä. Metsän taloudellista merkitystä korostavia tarinoita on tietysti kuulunut kaikki nämä vuodet. Metsäteollisuus on hyvin pitänyt puolensa mieleisensä tiedon levittämisessä. Mutta entistä enemmän on alkanut ilmestyä myös kriittistä ja kantaa ottavaa viestiä.
Aiemminhan Pentti Linkola oli kriittisistä näkökulmista tunnetuin – kuin yksinäinen susi puhumassa eläinten ja metsien katoamisesta. Mutta valitettavasti hänen viestinsä pääsisältö tuppasi jäämään hänen persoonansa varjoon. Toki hän onnistui houkuttelemaan mukaan myös muita, joille metsien hyväksikäyttö kaikin keinoin ei ollut enää hyväksyttävää.
Yhdessä ihmisten lisääntyneen luonnossa retkeilyn kanssa, tämä pikku hiljaa pinnalle noussut luonnon huomioiminen onkin kiitettävällä tavalla saanut näkyvyyttä. Ja aihepiiriä sivuavia kirjoja on ilmestynyt hyvin, ja minunkin luettavaksi päätynyt.
Ja kyse näissä uusissa tarinoissa ei ole siitä, etteikö meillä puumassaa olisi nyt ja jatkossakin. Kyse on oikeastaan isommista asioista, kuten luonnon monimuotoisuudesta. Puuta meillä on, mutta onko enää samanlaisia metsiä eri lajeineen jatkossa?
Kirjavinkkinä mainitsen Juha Kauppinen: Monimuotoisuus
Tämä laajempi näkemys monimuotoisuudesta onkin noussut myös itselläni tärkeäksi.
Metsä on muutakin kuin tukkipuu
Metsäteollisuuden pääviesti on hyvin selkeä: puun määrä lisääntyy metsässä. Ja totta se varmaan onkin. Tutkijat ovat samaa mieltä. Ja uskon tutkittuun tietoon. Mutta omissa silmissäni tämä ei näy metsien tilan paranemisena. Pikemminkin päin vastoin.
Viime vuosina tällä seudulla tuntuvat avohakkuut lisääntyneen. En ole tilastoja katsellut, mutta aukkojen määrä tuntuu jo suurelta. Moni entinen metsä, jossa on tullut liikuttua, on muuttunut aukoksi ja sitten hitaasti nuoreksi taimiksi. Josta on suunnilleen kaikki kasvillisuus aluksi ja maa on sodan jäljiltä. Ja sen jälkeen sinne aletaan kasvattaa yhtä puulajia. Siis tehdään puupelto.
En sano, että se maa avohakkuun on kuin metsäpalon jäljiltä. Koska se ei ole sitä, vaikka joskus kuulee väitteitä näiden samankaltaisuudesta. Metsäpalo ei tuhoa metsää samalla tavalla täydellisesti kuin avohakkuu.
Avohakkuthan eivät ole metsän uudistumista. Itse asiassa ne ovat kaukana siitä. Puistamme 25
Ja näissä sitten oikeasti kasvaa vain yhtä puulajia. Kuusen tapauksessahan tämä on kaiken lisäksi iso riski, koska kirjanpainajalle kuusikko on kuin paratiisi. Leviäminen puusta toiseen on helppoa, kun ei ole välissä toisia lajeja hidastamassa. Ilmastonmuutos tuonee vielä ison haasteen yhden puulajin metsien omistajille.
Samalla kun metsien lajikkeisto kapenee niin samalla myös metsien ikä nuorenee. Vanhat luonnontilaiset metsät alkavat olla jo eteläisemmässä Suomessa harvinaisuuksia. Ja loputkin hävinnevät; suojelun piirissä kun on vain häviävän pieni osa metsistä.
Ja metsien nuortumiseen liittyy myös se pahin biodiversiteetin uhka. Nuorista talousmetsistä puuttuvat esimerkiksi kuolleet puut.
Kuolletkin puut ovat monille lajeille elinehto. Sekä eläimille että esimerkiksi erilaisille lahottajille. Metsänomistaja toki kiroaa kuollutta puuta ja sen lahottajaa. Mutta jokaisella lajilla on kuitenkin oma lokeronsa luonnon monimuotoisuudessa.
Ja kyllä jopa minä huomaan tämän monimuotoisuuden muutoksen. Siis sen vähenemisen. Kun metsistä vanhimmat ovat vähentyneet nopeasti, niin myös muutamat näkyvämmät lajit ovat alkaneet kadota.
Esimerkiksi kuukkeli ei enää juurikaan asustele eteläisemmässä Suomessa. Ja hömötiaiset vähenevät nopeasti. Kumpikin tarvitsee vanhaa metsää. Ja nimenomaan yhtenäisiä vanhan metsän alueita; ei pelkkiä pieniä palasia siellä täällä.
Metsä ja minä
Näiden asioiden lukeminen on saanut itsenikin katsomaan metsiä eri tavalla. Jopa näissä ihan lähimmissä metsissä. Tässäpä pieni video, jonka kuvasin lähimetsissä kävellessä.
Nykyään kun vastaan tulee joku selkeä ja helppokulkuinen metsä, kiinnitän huomiota helpommin muuhun kuin siihen valtapuuhun. Ja usein huomaankin, että toiset lajit on käyty poistamassa.
Tai sitten huomaan, miten metsässä ei ole kaatuneita puita. Eikä kasva kääpiä kuolleissa puissa.
Eikä näy pesäkoloja kuolleissa puissa. Koska niitä pystyyn kuolleita puita ei ole. Eikä siis ole pesäpuita niille linnuille, joille se on elinehto.
Onneksi kaikki lähiseudun metsät eivät ole keskenkasvuista yhden puulajin metsää. Mutta usean hienon paikan kohdalla tulee mietittyä, että milloinkahan tästäkin tuo metsä kaadetaan.
Metsä on minulle toki myös retkeilypaikka. Harvemmin toki lähden liikkeelle vain tietty metsä mielessäni. Mutta usein retkeen liittyy tavalla tai toisella myös metsä. Jos lähden tunturiseudulle vaellukselle, niin useimmiten yön vietän kuitenkin metsän suojassa. Siellähän voi yöpyä vaikka riippumatossa.
Metsä = rahaa
Toki pitää muistaa, että metsä tuo myös sitä vaurautta Suomelle. Bruttokansantuotteesta noin 4
Ja onhan metsä myös uusiutuvaa, kuten aina muistetaan mainita. Mutta se onkin sitten eri asia, että annetaanko metsän uusiutua. Puuaines kyllä kasvaa. Mutta se on eri asia kuin metsän uusiutuminen. Yleensä kun se uusiutuminen tuntuu tarkoittavan vain sitä biomassan määrää. Ei suinkaan sen metsän uusiutumista sellaiseksi kuin se oli. Vanhat metsät on hävitetty, ja korvattu nuorilla puupelloilla.
Kun 200 vuotta vanha metsä kaadetaan, se alkaa pikku hiljaa kasvamaan uutta puuta. Mutta vie sen 200 vuotta ennen kuin se on taas vanha. Eikä siitä silloinkaan tule sama metsä. Kun sieltä ovat vanhan metsän lajit kerran kadonneet, eivät ne yhtäkkiä sinne takaisin tupsahda. Etenkään, jos ympärillä on vain nuoria metsiä.
Viennille metsillä on suuri merkitys. Mutta jos katsotaan, mistä se vienti koostuu, niin suurimmat tuoteryhmät ovat kartonki ja sellu. Siis aika alhaisen jalostusasteen tuotteet. Kuvainnollisesti me myymme metsiämme kiinalaisen vessapaperin raaka-aineeksi. Ja koko metsiemme käyttö on pitkälti suunniteltu tuottamaan sellua mahdollisimman tehokkaasti.
Ja tämä pistää minut miettimään, että onko se kaikki sen arvoista, että meidän kannattaa kadottaa metsistämme monimuotoisuutta. Korvaako verkkokaupan pakkauslaatikoiden raaka-aineen myynnistä saatu raha metsistä kadonneet kuukkelit ja hömötiaiset?
Muutos teollisuudessa ei tietenkään pysty olemaan nopea. Mutta luonnon suhteen meillä ei välttämättä ole aikaa odottaa. Siellä kerran kadotettu ei nopeasti takaisin palaa.
Pientä perspektiiviä aikajänteistä antaa se, että Suomen vanhin tunnettu kasvava puu on noin 780 vuotta vanha. No kaikki puut eivät ole samaa ikäluokkaa. Mutta jo hakkuuaukean muuttuminen takaisin vanhaksi metsäksi vie kauemmin kuin yhden ihmisen elinikä.
Suojelu
Onneksi metsiä suojellaan. Edes vähän. Eteläisessä Suomessa itse asiassa todella vähän. Siellä vain noin 3
Mikä on toisaalta hyvin loogista. Etelässä metsät ovat jo lähes kokonaan talosmetsiä. Joissa ei välttämättä juurikaan suojelemisen arvoista ole.
Suomenhan pitäisi suojella enemmän metsiään – näin toteaa EU:kin. Ja varmaan suojelun piiriin siirtyykin lisää metsiä. Tosin, pelkäänpä, että sen piiriin siirretään iso joukko niitä tuottamattomia alueita, jotka ovat syntyneet kun suot on tuhottu ojittamalla kitukasvuisiksi ryteiköiksi.
Vapaaehtoisuuteen perustuva luonnonsuojelu on onneksi sentään lisääntynyt. Yksi hyvä esimerkki tästä on aiemmin mainitsemani luontoaktivisti Pentti Linkolan perustama Luonnonperintösäätiö.
Se hankkii lahjoitusvaroilla suojeltavaksi arvokkaita luontokohteita. Itse asiassa pidän tätä toimintaa lopulta Linkolan suurimpana saavutuksena.
Toki on muitakin keinoja. Valtiokin rahoittaa vapaaehtoista suojelua Metso-ohjelman kautta. Ja toki suojella saa ihan hyvää hyvyttään, jos ei rahaa kaipaa korvaukseksi hyvästä työstään.
Luonnossa liikkujan on tietysti huomioitava suojelualueet. Niiden tapauksessa voidaan perustellusta syystä rajoittaa liikkumista tai muita jokamiehenoikeuksia (ja -velvollisuuksia). Kullakin alueella on sitten eri sääntönsä – tarpeen mukaan. Säännöt löytyvät yleensä kyseisen alueen suojelupäätksestä. Toki luonnossa liikkujan on hyvä suhtautua kaikkeen luontoon niin kuin se olisi suojeltua.
Luonnonsuojelualeet löytyvät helposti sähköisistä kartoista. Oma suosikkini kartoists on Maastokartat-sovellus; se toimii omasta mielestäni sujuvimmin noista erilaisista kännykälläkin toimivista sovelluksista. Yleensähän suojelualueet on kartoissa rajattu vihreällä viivalla, jossa on mukana varjostusta.
Kun katson oman lähialueen karttaa, suojelualueita on valitettavan vähän. Suurimmat yksittäiset alueet ovat soiden ja vesistöjen alueita. Ja kaikenkaikkiaan suojelualueita näyttäisi olevan vähemmän kuin esimerkiksi turvetuotantoalueita.
Suojeltuja metsiä on tällä alueella hyvin vähän. Toisaalta, ei noita vanhempia ja arvokkaita luonnontilaisia metsiä täällä juuri olekaan. Muutama alue on onneksi suojeltu.
Mutta nämä vanhat metsät ovat hyvin hajallaan. Siksi tällä tavalla suojeltuina – pieninä pirstaleina siellä täällä – ne eivät auta pelastamaan lajeja, joille vanhat metsät ovat välttämättömyys.
Lähin suojeltu alue on tuossa reilun kilometrin päässä oleva Vehkavaaran luonnonsuojelualue. Kyseinen alue suojeltiin Ympäristöministeriön asetuksella vuonna 2021.
Kyseisellä alueella on hieno mäki, jonka rinteellä on vanhaa luonnontulaista metsää. Aika usein tulee liikuttua alueella – sekä kesällä että talvella.
Tämäkään alue ei ole suuri. Ja sen ympärillä on lähinnä talousmetsää ja hylättyjä peltoja. Ja ojitettuja soita.
Ja loppuun vähän tiedettä…
Puuaineshan on luonnollinen varasto aurinkoenergialle. Kuten muukin kasvimateriaali, sekin syntyy pohjimmiltaan fotosynteesin seurauksena.
Tässä prosessissa kasvi muuttaa hiilidioksidia ja vettä sokeriksi. Ja samalla vapautuu happea. Ja tästä prosessista saa alkunsa meidän ruokamme.
Tämä prosessi vaatii energiaa. Kasvit saavat sitä valosta. Viherhiukkasten sisältämä väriaine klorofylli absorboi valoa, ja siten kerätty energia voidaan hyödyntää tuossa kyseisessä reaktiossa.
Viherhiukkaset saavat kasvit näyttämään vihreiltä. Ja se vihreys on pohjimmiltaan sitä, että kasvi ei tarvitse sitä vihreää valoa, vaan se heijastuu pois.
Tuo kasvin tuottama sokeri on siis keino varastoida energiaa. Tätä kasvi sitten edelleen jalostaa. Saman Auringosta peräisin olevan energian avulla. Eli kun poltamme puuta, niin se on varastoitua aurinkoenergiaa.
Itse asiassa kasvit eivät tarvitse nimenomaan Auringon valoa. Mikä tahansa valonlähde kelpaa, kunhan siinä on niitä valon aallonpituuksia, joita fotosynteesireaktiossa tarvitaan. Ja tässä liikutaankin jo kvanttimekaniikassa – valon aallonpituus on kytköksissä valon energiapaketteihin, eli fotoneihin.
Kasvi tarvitsee oikeassa vaiheessa oikeat energiapaketit. Ja oikeastaan sillä ei ole väliä, onko sen energiapaketin tuottanut Aurinko vai esimerkiksi LED. Siksi kasveja voi kasvattaa myös pelkässä keinovalossa. Kokonaisuuden kannalta voi joissain tapauksissa olla jopa järkevää kerätä energia aurinkopaneeleilla ja hoitaa sen avulla kasvien elinympäristö keinovalaistuksineen. Tästä on kysymys esimerkiksi niin sanotussa vertikaaliviljelyssä.
Tätä kutsutaan uusiutuvaksi energiaksi, koska kasvit kasvavat uudestaan. Termin ”aurinkoenergia” ei kannata antaa liikaa hämätä: sama alkuperä on myös esimerkiksi fossiilisella polttoaineella, öljyllä. Sekin on samalla tavalla peräisin kasvien fotosynteesistä.
Puuaines itsessään uusiutuu. Uutta puuta kasvaa koko ajan. Mutta se on eri asia kuin metsän uusiutuminen. Jos 200 vuotta vanha metsä kaadetaan polttopuiksi, ei se metsä kasva takaisin heti, vaikka puuainesta lisää kasvaakin. Siksi sillä on väliä, mistä se sellu tai polttopuu tulee.
Loppusanat
Olen omassa metsäsuhteessa palannut lähemmäksi sitä, mitä se oli silloin kun olin lapsi. Silloin liikuin paljon metsässä.
Suurin ero on siinä, että ymmärrän enemmän metsästä. Sekä sen teollisesta käytöstä että ihmisen sille aiheuttamasta uhasta. Luonnon monimuotoisuuden kadosta. Siis lajien ja niiden elinympäristöjen häviämisestä.
Sen takia varmaan nykyään katson metsää erilaisin silmin. Sekä eläviä kasveja ja eläimiä että kuolluttakin ainesta.
Mikä on sitten suosikkimetsäni? Ei ole yhtä yksittäistä metsää. Mutta pääsääntöisesti nykyään minua miellyttää eniten sellainen, missä ihmisen jälki näkyy vähiten.
Toinen merkittävä asia Suomen luonnossa ovat sitten suot. Ja niiden kohtalo. Mutta se olkoon sitten kokonaan toisen tarinan aihe.